Terve,

Jälleen kerran, kiitoksia teille kommenteista ja kannustuksista. Todella mukava niitä lukea, kun linkki on saatavissa!

Sallatunturista lähtiessäni Onkamon laitamilta pohjoista kohti, mietitytti kartoille ilmestyneet erotusaidat poroille. Pääsisikö niistä läpi ja olisivatko merkityt portit vielä karttaan merkityillä paikoilla vai olisiko koukattava portille pitkäkin lenkki.
Portillehan sitä olisi suunnattava, vaikka olisi sitä ollut Leathermannit tuossa lonkalla hiertämässä.

Hienossa säässä pääsin liikkeelle kohti Onkamojärveä ja Sallatunturin itäpuolta kohti Naruskaa. Otin riskiä ja poroaidan portista selvittyäni ajattelin oikaista edessä olevat kukkulat ja suuntasin viereisille soille, jotka kulkivat samansuuntaisina mäkien vierellä. Hankikanto oli toiveissa. Virhe.
Ei tosiaankaan kantoa yhtään, vain pehmosta pulverilunta, jossa soosaten pääsi vetämään täyteen ladattua pulkkaa silmät tuuman pitkällä.

Takarajalla törmäsin partioon Jussila-Vilkman. Olivat kiinnostuneita matkastani ja oli mukavaa vastailla kysymyksiin. Nostatin partiolla ahkiota heidän udellessa painoa ja pyysin tekemään noston suorin seljin. Samat hämmästelyt kuin Sakulla ja itselläni nostaessamme ahdettua pulkkaa auton perään. Olivat yhtä mieltä 80 kilosta.
Sain kutsun kahville ja syömään Salla rajavartioasemalle ja sitähän oli virkamiehen pyynnöstä noudatettava. Mureke, sämpylät ja pullat maistuivat ja oli todella mukavaa juttuseuraa. Kiitos tästä ja arvokkaasta työstä, jota rajaseuduillamme teette!

Siitä sitten takaisin metsään ja reittiä etsimään. Pohtimaan suksille kuinka Kuola- ja Tenniöjoki ylitetään. Ensin mainittu meni kelkan jälkeä ja toinen olettamastani suvantokohdasta rakennusmestarin kirveellä koetellen.
Sallan partio tuli takarajalla kelkoilla vastaan ja sanoivat ajaneensa reitin alas jyrkältä vaaran rinteeltä ennen Tenniöjokea. Aivan mahtavaa! Ja lisäksi ilmaistuani orvon oloni oman kompassini kadotettuani, rajamies Vilkman kaivoi repustaan omansa ja pyysi palauttamaan perille päästyäni. Näin toimivat rajavartiolaitoksemme partiot maastossa, kansalaisia avustaen ja palvellen. Hienoa!

Joen ylityksen jälkeen oli vastassa vaaran rinne, jonne piti selviytyä umpihangessa.
Otti se kyllä niin lujille, että meinasi konstit jo loppua. Mehut rinteen nousu kyllä vei, joten kartalta silmään sattuneen ”retkeilymaja”-sanan ei tarvinnut puhutella sen enempää, kun tarkistin vain puhelimella paikan olevan olemassa. Majan pihaan päästyäni Ukka, isäntä, toivotti rapuilla tulijan tervetulleeksi. Tarkastettiin lämmin sauna ja muita talon käytänteitä.

Teltan pystytyksen jälkeen suksia tarkastaessani huomasin päkiän alle tulevan siteen nivelletyn teräsosan katkenneen pokkauksen nurkasta.
Tämä oli varmasti käyttäjävirheestä johtuva, kun tykkään paukuttaa nivellettyä osaa ja siihen kiinnittyvää kantapään sankaa suksen kantalappua vasten, että mettä raikaa. En huvikseni vaan jäät poistaakseni. Vian ilmettyä meinasi kestää ennenkuin sain epätoivon ja ihmettelyn muutettua toiminnaksi. Vein suksen majatalon emännälle kuvattavaksi ja sillä välin kun minä saunoin niin viestit kiertivät pimeällä Sallan Naruskan kylällä, että löytyisikö keltään kyseistä sidettä ja joutaisiko varaosiksi.
Saunottuani tarpeeksi sain kuulla, että lähinaapurissa viiden kilometrin päässä löytyisi. Ukka ajoi minut hakemaan Tuomon mettäsukset ja tunnin kuluttua olin vaihtanut osan omaan sukseeni ja irroitellut muutkin irtoavat sekä hyödylliset osat varaosiksi mukaani. Kyllä kiittelin iltapalapöydässä isäntien avunantoa asianhoidossa. Naruskassa Ukka ja Pirjo, kiitokset teille. Pysähtykää hyvät ihmiset majalla jos liikutte näillä main.
Näin palvelevaa ja retkeilijän toiveita kuuntelevaa henkilökuntaa en ole tavannut vielä missään.

Uudet siteet Tuomolle tilattuani ja retkeilymajan aamupalan nautittuani matka jatkui Tulppiota kohti. Tulppiossa sitten huutelin retkeilymajoitusta tarjoavan yrityksen tiskillä mahdollista kahvin keittäjää paikalle, mutten ketään tavoittanut. Olinhan pari tuntia edellä avaamisajankohtaa. Haikeudella kuitenkin vilkaisin pakastimen jäätelöjä ja painuin takaisin pihalle. Aina pitää yrittää. Roskat molokkiin tyhjennettyäni matka jatkui Kemihaaraan, josta Urho Kaleva Kekkosen kansallispuistoon. Ensimmäiset porot tulleet vastaan vasta Tulppion tasalla, vailla jälkiä on ollut jo pitkään.

Aamulla satoi lunta, oli ihan hiljaista ja tyyntä. Oli ihan äänetöntä hiihtää ja huomasinkin hirvaan 30-40 metrin päässä haistelemassa lajitovereiden signaaleja. Ei saanut kuitenkaan minusta vihiä ja sain otettua muutaman kuvan, tosin rakeisia täysillä zoomilla. Sittemmin on tullut vaellettua samaa uraa poron kanssa hän edellä, minä perässä.

Kemihaarassa tulivat vastaan ensimmäiset tällä reissulla tapaamani retkeilijät. Kolme kaverusta ja kaikilla ahkiot. Asialliset välineet. Meitä oli siinä neljä väsynyttä vetäjää hetken koolla.

Jatkoin eteenpäin ja pääsinkin seuraavana päivänä passelin pituisen hiihdon päälle perille autiotuvalle, jonne päätin majoittaa itseni sankan lumisateen ajaksi. Todella tunnelmallinen tupa, jonka täytin hetkessä kosteilla kamppeilla ja varusteilla. Sain jopa ahkion ja sukset pikavoidelluiksi. Tuntui hienolta jatkaa siitä kuivalla varustuksella kohti puistoa sekä sen jylhien vaarojen ja tuntureiden sokkeloa.

Siinä sitä tuntee itsensä pieneksi ja yksinäiseksi, kun näkee tuntureiden laet kymmenien kilometrien matkalta ja on lähdettävä laskeutumaan alas metsäistä vaaran rinnettä, jonka pohjalla odottaa purojen, jokien ja törmien ylityksiä, pehmeää lunta sekä sopivan reitin etsimistä ja nousemista kuorman kanssa. On pelkokerroin kohdallaan. Tätä kun yksikseen siinä päässään pyörittelee ja ratkoo, niin ei sinne sillä hetkellä muuta sovi.

Kun sitten muutamaa päivää myöhemmin vääntäydyin reporankana UKK-kansallispuiston pohjoisrajaa sivuavalle tielle Raja-Jooseppiin, niin taas sitä ihmettelee päättäväisyydessä ja tahdossa piileviä voimavaroja. Raja-Joosepista matka suuntautui Nellimiä kohti. Siellä odottaisi todella tarpeeseen tuleva lepohetki.

Tämäkin pätkä oli kuormittava, mutta sitäkin kestää, kun mieleen pyrkivät pullat, piirakat, tuoreappelsiinimehu, pitsa ja karkit. Ennenkaikkea peseytymismahdollisuus kahden viikon yhtäjaksoisen hikoilun jälkeen.

Tiukka pakkanen sai kartalle merkityn Ahvenlammen autiotuvan tuntumaan turvasatamalta, jonne parahiksi ehdinkin auringon painuessa mailleen. Tapasin tuvalla puolalaisen yksinhiihtäjän tunti oman saapumiseni jälkeen, ja kyllä oli mies pyrkinyt sinnikkäästi mökille pakkasta pakoon, sen verran oli parta ja villapaita kuurassa!
Oli mielenkiintoista puhuttavaa, kun pitkän kaavan vaeltajat tapaavat keskellä ei mitään. Aiheina oli kokemukset vaeltamisesta, retkeilystä yksin ja sen eri tyyleistä. Hän oli 40 päivää jo kierrellyt Norjaa ja Suomea autiotupia kierrellen. Tomazs todella tunsi lapin tuvat ja retkikohteet. Uskomaton tyyppi tavata kaukaisimmassa mökissä itärajan tuntumassa. Tätä ihmettelimme yhdessä. Illalla sattui hienot revontulet ja sainkin muutaman kuvan niistä.

Kamppeet kuivina jatkoin matkaa Nellimiä kohti, josta alkaisi viimeinen etappi Nuorgamiin n. 200 kilometriä.

-Jukka